Perjantaina 4.3.2011 tuli äidin kuolemasta kuluneeksi 10 vuotta. Paljon on tapahtunut kymmenessä vuodessa. Paljon juuri niitä asioita jotka olisin halunnut jakaa oman äidin kanssa. Valmistuin ammattiin, menin naimisiin ja erityisesti olisin toivonut, että äiti olisi saanut nähdä omat (ja ainoat) lapsenlapsensa. Mun velipuolien lapset olivat äidille tärkeitä ja hän heitä hoiti paljon. Äiti olisi ollut varmasti todella onnellinen, kun olisi nähnyt lapsenlapsensa. Joskus vaan pitää koittaa sopeutua siihen, että elämä ei mene niin kuin toivoisi.
Ylläolevassa kuvassa äiti on hakemassa mua sairaalasta kotiin. En itseasiassa tiedä kuinka vanha olen tuossa kuvassa, mutta pieneltä sintiltä kyllä näytän. :) Synnyin keskosena ja jonkin aikaa varmasti sairaalassa vietin syntymän jälkeen. Tämänkin asian äiti tietäisi, mutta en voi sitä enää kysyä. Niin paljon muutakin kysyttävää olisi...
Tämä kuva on mun ensimmäisestä kodista, jossa asuin 5-luokkalaiseksi asti. Kyseessä oli uusi kerrostalo lähiö, jossa oli paljon lapsiperheitä. Vietin siellä onnellisen lapsuuden ja muistelen aikaa edelleen haikeana. Pihassa asui paljon kavereita ja myös se paras kaverikin tietysti!
Katselin perjantaina valokuvia ja tuntui, että sellaista kuvaa ei ole jossa äiti ei hymyilisi. Hän oli aina iloinen ja positiivinen. Hän jaksoi kannustaa ja rohkaista. Kaipaan kovasti äidin rohkaisevaa elämänasennetta. Hän sai jopa minut rauhoittumaan ja uskomaan, että kaikki menee lopulta hyvin. Nyt täytyisi vaan opetella itse sitä samaa elämänasennetta. Elämä on melkoista opettelua ja hapuilua loppuun saakka.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
8 kommenttia:
Voi mulle tuli ihan kyyneleet silmiin, kun luin tota. Mulle äiti on ollut aina niin tärkeä, etten voi edes kuvitella elämää muuten. Vaikka joskus sekin aika tietysti tulee.
Aivan, joskus sen aika tulee että vanhemmat kuolevat. Tietysti toivoisi, että vanhemmat eläisivät pitkän hyvän elämän.
Joskus taas tapahtuu päinvastoin eli lapsi kuolee ennen vanhempiansa ja se vasta kamalaa on. Sitä ei soisi kenellekään tapahtuvaksi, mutta silti sitä tapahtuu ehkä enemmän kuin osaan ymmärtääkään.
Pysähdyin oikein miettimään tuota, ettet voi enää kysyä asioita äidiltäsi. Asiaa ei tule edes ajatelleeksi silloin, kun vanhemmat ovat vielä elossa.
Heli: Sama juttu koskee varmaan montaa muuta asiaa, että sitä ei huomaakaan kun se kuuluu normaalina osana omaan elämään. Sitten kun se on poissa niin huomaa mitä menetti.
Olipas koskettava postaus ♥
Tämä olikin vaikea postaus kirjoittaa. Halusin kirjoittaa sillä tuntui, että ajatuksia pitää saada purkaa ja jakaa, mutta kesti kyllä jonkin aikaa saada tämä kirjoitus sellaiseen muotoon minkä nyt näette. Kirjoitin ja pyyhin pois...tunteet velloivat kovasti.
Ihana postaus:) koskettva ja liikuttava! Mutta Myös Ansku sinä olet positiivinen, iloinen ja muita ihmisiä kannustava ja rohkaiseva ihminen:) sen ominaisuuden olet varmasti perinyt äidiltäsi :)
t.suski
Kiitos Suski sanoistasi!
Lähetä kommentti